Annukka Salama: Harakanloukku

"First you wanna kill me, then you wanna kiss me."

Suosikkitrilogian päätösosassa vaara ja viettelys kulkevat käsi kädessä. Viken katoaminen heittää Rufuksen ja Unnan olosuhteisiin, joista yksikään faunoidi ei ole palannut elävänä.

”Selvitä saaliisi heikkoudet ja rakenna loukkusi näistä elementeistä”, neuvoo metsästäjän käsikirja. Kun Viken puhelin ei baariyön päätteeksi vastaa, aavistaa Joone pahinta. Pelastusretki tuntemattomaan pakottaa Unnan ja Rufuksen unohtamaan sydänsurunsa, mutta mullistaa Joonen elämän sitäkin rajummin. Nuori jousimies pelastaa Joonen pulasta ja huokuu vetovoimaa, jonka edessä harakkapoika on aseeton. Alkaa taistelu aikaa, pakkasta ja päänsisäisiä houkutuksia vastaan. Kun saalistajan ja saaliin intohimot ovat yhteisiä, ei mikään ole enää itsestään selvää ja roihu syttyessään pidäkkeetön.

Pidinkö Annukka Salaman hurmattavan Faunoidit -sarjan päätösosasta Harakanloukusta? En tiedä. Kyllä ja en. Se sai minut aika ristiriitaselle kannalle. Kahlataampa läpi mistä se johtui.

Salaman kehuttu huumori ja kirjoitustyyli ei pettänyt tässäkään osassa, vaikka huumori ei ollutkaan yhtä vahvana osana niin kuin kahdessa aiemmassa osassa. (Yes!) Suuremman tilan veivät toiminnallinen sekä dramaattinen pelastusseikkailu faunoidimetsästäjien kaupungissa Venorissa, kun Vikke huomataan kadonneen. Niinpä tuttu faunoidijengi; Joone, erosta huolimatta Unna ja Rufus, Nemo, Eden ja Ronni lähtevät hakemaan rääväsyisen ystävänsä takaisin kotiin. (Yes!)

Mukaan pakaan oli heitetty paljon asioita (kielletyn rakkauden aiheuttama draama, kolmiodraama ja vähän suuremmaksi paisunut pelastusoperaatio, ennustus), jotka tuntuivat mielestäni enemmän harmittavilta kliseiltä kuin jännittävältä kokonaisuudelta. (Nouu) Silti, osittain tämän antoi anteeksi Salaman loistokas kerronta. (Yes!)

Tariannassa kulki mukana myös humoristinen Gladiaattorin -henki, kun Vikke kidnapattuaan joutuu faunoidimetsästäjien vangiksi sekä viihdyttämään heitä taisteluareenalle. Pian Vikestä nousee yleisönsuosikki ja saa nimekseen... En kestä.. Parasta ehkä että luet kirjan ja otat itse siitä selvää, sillä se hetkinen pysähtyminen ja nimen aiheuttaman naurun mahdoton lopettaminen on pakko kokea itse. Tai mikä tahansa sen aiheuttama reaktio. Ai että. Jos olet kirjan lukenut, tiedät mistä minä puhun.

Koko hommasta puuttui vain Gladiaattori -elokuvasta tunnettu (Viken muuttama) repliikki:  

”Nimeni on Maximus Decimus Meridius, pohjoisten armeijoiden komentaja, Felix-legioonien kenraali, todellisen keisarin, Marcus Aureliuksen uskollinen palvelija. Murhatun pojan isä, murhatun vaimon mies; ja minä tulen saamaan kostoni, tässä elämässä tai seuraavassa.” 

Luen sitä jo mielessäni..
(Yes, Ou nou!)

Unna ja Rufus eivät jaksaneet enää hurmata niin kuin he tekivät Käärmeenlumoojassa sekä Piraijakuiskaajassa. Piraijakuiskaajassa tapahtuneen loppukäänteen seurauksena he piehtaroivat niin tuhauttavassa draamassa eikä edes selitykset faunoudien voimakkaista tunteiden kuohahteluista (verrattaessa ihmisiin) auttaneet minua ymmärtämään tätä. Ja omaksi yllätyksekseni se oli Unnan meno-paluu, joka minua potutti eikä Rufuksen mustasukkaisuus. Ratkaisu heidän välilleen oli alusta asti päivänselvä, joten ei kannata huolestua. (*Sigh*)

Unna ja Rufus eivät kuitenkaan olleet kirjan pääosassa, vaan sen paikan vei musiikillisesti lahjakas sekä taitava varas Joone, kuten kirjan nimestä osasikin jo päätellä. (Great!) Hyvän ystävänsä pelastamista tavoitteleva Joone tapaa Ivarin, joka hankaloittaa tehtävää monellakin tapaa ja saa Joonella sukat pyörimään jaloissa. (Hmm, no joo) Tämä kuitenkin vei lukijan syvemmälle metsästäjien maailmaan, josta olen jo pitkään halunnut tietää enemmän. (Jeij!) Se oli kylmäverisen julma ja synkkä, mikä toimi, mutta kyllä sieltä löytyi yksi poikkeus. Ivar (I knew it).

Ja juuri kun luulin, että hetket ennen onnellista loppua kruunaisi vain draama ja kliseet, tarjosi se sittenkin pari mielenkiintoista huipennusta ja hahmoille uskolliset ja viimeiset sanat (Yes!), jotka jättivät minut hieman haikein mielin muistelemaan mennyttä matkaa.

Faunoidit alkoi Unnasta ja Rufuksesta ja myös päättyy heihin. Tai ainakin Unnan ja Rufuksen tarina päättyi Harakanloukkuun, mutta jatkosta on ollut puhetta ettei Annukka Salama jätä faunoideja kuitenkaan tähän. (Good call) Jatkoa ohjaa todennäköisesti (ja tyypillisesti) ennustus, josta mainittiin kirjassa pari kertaa.

Harakanloukku oli siis ihan hyvä ja taidokkaasti kirjoitettu päätös sarjalle, vaikkakin olisin toivonut sisältöön toisenlaisia ratkaisuja. Niin Unnan ja Rufuksen kuin Joonen ja Ivarin kohdalla. Gladiaattorin henki Viken kohdalla huvitti sekä kauhistutti ja kaikki kolme osaa huomioiden, todella viihdyttävä sarja loppuun asti. Olen ehdottomasti kuulolla Salaman jatkosuunnitelmista.

★ ★ ★
Sivuja: 445
Kustantaja: WSOY (2014)

Kommentit

  1. Ennen olin ihan villinä Unnan ja Rufuksen perään, mutta nyt tämä onoff vain ärsytti. Ensin ollaan niin varmasti ei, sitten lopulta palataan yhteen samasta syystä kuin erottiin... Logiikka.

    Mutta Joone ja Iivari olivat kyllä harvinaisen suloinen pari ja heidän onnelliset hetkensä pelastivat kirjan.

    Kyllä tämä ehdottomasti on hyvä kirja, mutta vähän hätäisempi kuin aiemmat helmet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä Joonassa ja Iivarissa oli sitä jotain ja Joone oli alusta asti ihastuttava ja persoonallinen hahmo, mutta näiden kahden romanssi minusta roihahti liian äkkisesti. Se ei kuitenkaan häirinnyt yhtä paljon kuin Unnan ja Rufuksen pikakelattu ''ero'' :D

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit