Veronica Rossi: Yhä sininen taivas

Tunnelma eetteritaivaan alla tihentyy!

Panosten kovetessa Perry ja Aria päätyvät riskialttiiseen ratkaisuun. Dystopiatrilogian päätösosa käynnistää kuumeisen kilpajuoksun kohti merentakaista turvapaikkaa. Perryä tuleva mittelö ei pelota, mutta heimon uusille tulokkaille ulkomaailma on arvaamattomia vaaroja täynnä. Ja onko eetterimuurien murtaminen edes mahdollista ilman kaapatun Cinderin poikkeuksellisia kykyjä?

Perry ja Aria kokoavat voimansa mahdottomalta tuntuvaan pelastustehtävään: löytävätkö he ystävänsä ja onko myyttinen paratiisi sittenkin pelkkää legendaa?

Viimein oli aika Paljaan taivaan olla -dystopiasarjan päätösosalle, sillä tätä varten kävin läpi aiemmat kaksi osaa, Paljaan taivaan alla ja Halki ikiyön. Olin tyytyväinen kyseisiin osiin ja jännittäen lähdin selvittämään miten tämä trilogia päättyy ja mitä mieltä olen siitä.

Alku oli hieman tylsähkö, mielestäni tapahtumat eivät edenneet yhtä ripeästi kuin aiemmissa osissa ja edestakainen vankina pysyminen alkoi lähestulkoon maistumaan puulta. Halusin melkein malttamattomasti päästä asian ytimeen, eli Yhä siniseen, mutta rakkaiden hahmojen takia pysyin housuissani. Puolessa välissä ja siitä eteenpäin liikuttiin jo isoin harppauksin, vaaroja ja tragediaa kohdattiin jälleen pelastuksen toivossa, mutta valitettavasti  en saanut ihan sitä mitä  halusin Yhä sinisestä.

Yhä sininen ilmaantui kuviteltua myöhemmin ja sen lisäksi se työntyi sivuun valtataistelun puskiessa lävitse, mikä kyllä oli vääjäätön seuraus hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän törmätessä toisiinsa. Aiempien osien kautta ja virtuaalimaailmaan ihastuneena kuitenkin olin odottelevani vähän antoisampaa kuvaa paikasta, josta ehdittiin vain haaveilla tätä ennen. Olisi ollut esimerkiksi hienoa, jos Rossi olisi tehnyt enemmän tilaa hahmojen näkemyksille paikasta, joka tulisi olemaan heidän turvansa ja uusi alkunsa.

Tunnelmallisesti puolestaan tapahtumat saivat aina niskavillat pystyyn, sillä en uskaltanut luottaa siihen, että vaara olisi ohi missään kohtaa. Esimerkiksi edellisen osan myötä minulla oli hirveän hirveä kutina erään henkilön aikeista kun sen tapahtumat päättyivät ravisuttavaan tragediaan. Odotetusti se toi hetkellisiä ja raastavia tilanteita rakkaiden hahmojen välille, kuitenkin sen suhteen pahimmalta vältyttiin ja huokaisin syvään helpotuksesta. Ehkä tiedätte mistä puhun?

Siitä huolimatta pidin lopusta todella paljon. Viimeaikaiset tapahtumat olivat todella karuja ja siksi viimeiset sivut olivat enemmän kuin tervetulleilta. Se oli haikea tietystä sattuneesta syystä, mutta myös iloinen. Kuin lämmin halaus.

Koko Paljaan taivaan alla -trilogia oli onnistunut dystopiaseikkailu synkeiden tapahtumien ja kutkuttavan romanssin kanssa. Hahmot olivat kultaisia, kerronta vetävää ja tiivistunnelmallista loppuun asti. Se ei noussut ihan suosikkieni joukkoon, mutta ehdottomasti yksi ainutlaatuisimmista nuorten fantasiasarjoista, joita olen lukenut. 

★ ★ ★½
Sivuja: 366
Suomentaja: Inka Parpola
Kustantaja: WSOY (2014)
Alkuperäinen teos: Into the Still Blue (2014)
Kirjastosta

Kommentit

  1. Voi, minulla on jo aikaa tämän lukemisesta, mutta välillä tekisi mieleni palata eetteritaivaan alle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarja on uudelleen lukemisen arvoinen! Varmasti itsekin palaan vielä uudelleen joku pvä :)

      Poista

Lähetä kommentti