perjantai 21. lokakuuta 2016

Marissa Meyer: Scarlet

Cinder, the cyborg mechanic, returns in the second thrilling installment of the bestselling Lunar Chronicles. She’s trying to break out of prison—even though if she succeeds, she’ll be the Commonwealth’s most wanted fugitive.

Halfway around the world, Scarlet Benoit’s grandmother is missing. It turns out there are many things Scarlet doesn’t know about her grandmother or the grave danger she has lived in her whole life. When Scarlet encounters Wolf, a street fighter who may have information as to her grandmother’s whereabouts, she is loath to trust this stranger, but is inexplicably drawn to him, and he to her. As Scarlet and Wolf unravel one mystery, they encounter another when they meet Cinder. Now, all of them must stay one step ahead of the vicious Lunar Queen Levana, who will do anything for the handsome Prince Kai to become her husband, her king, her prisoner.

Täytyy löytää sanat ja kyky kirjoittaa. Okei, let's go for it. Cinder vei minut mennessään, pois tästä maailmasta ihanan mielikuvitukselliseen tulevaisuuteen eikä aikaakaan kun hyökkäsin toisen osan, Scarletin kimppuun kynsin ja hampain (he he, tahaton sanavalinta). Cinder oli aivan mieletön paketti täynnä asioita, joista pidin äärettömästi. Tuntui kuin Disneyn aina yhtä ihastuttava taikuus oli muokattu uuteen ja karuun uskoon, josta Scarlet jatkaa todella vahvasti ellei jopa paremmin.

Cinder on edellisten tapahtumien johdosta vankina nyt prinssistä hallitsijaksi nousseen Kain silmän alla ja hän on saanut Luna kuningattaren Levanan huomion itseensä. Hänellä on kuitenkin mahdollisuus pelastaa itsensä ja koko maailma julman kuningattaren kynsistä pakenemalla tullen yhdeksi etsityimmäksi karkuriksi. Sillä välin Ranskassa, nuoren Scarletin isoäiti on ollut kateissa jo päiviä eikä hän usko, että hän olisi lähtenyt noin vain selittämättä tai hyvästelemättä, vaikka moni muu siihen uskoo. Epätoivoisena ja vailla tietoa isoäitinsä olinpaikasta ja onko hän edes elossa, Scarlet hoitaa isoäitinsä maatilaa kunnes hän tapaa salaperäisen Wolfin, jonka olemus saa hälytyskellot soimaan.

Kun Cinderin juoni värittyi osittain Tuhkimon tapahtumista, Scarlet yhdistyy tarinaan mukaan hienosti Punahilkan piirteillä ja jättää vielä tuleville osille kylliksi purtavaa (hehehe). Meyer on jälleen muovaillut satuklassikkoa poistamatta sadun keskeisimpiä lankoja ja silti jättämällä asioita arvailun varaan. Hyvänä esimerkkinä hahmo Wolf. Nimen perusteella sitä osaa arvata ketä Wolf tässä edustaa, mutta onko siinä kenties kaikki? Ja entäpä metsästäjä, kuka häntä edusti? Hähää! Olin ratketa liitoksistani kun aloin näitä asioita pohtimaan kuin kaikki olisi jotain salajuonta. Ehkä metsästäjää ei edes ollut. Hmm. Tai hänen roolinsa saapuu myöhemmin. Siinäpä se! Ei voi vielä tietää tarkasti(?). Meinasin lähtä samalle tielle kadonneen Prinsessa Selenankin tapauksessa, mutta hillitsin itseni. Eiköhän hän ole melko selvä juttu.

Anyway. Pidin Wolfista ja mitä paremmin kirja tutustutti hahmoon, sitä enemmän hänestä pidin. Ujous, lempeys ja vaarallisuus tekivät hänestä rutistettavan herkkupalan (en pääse yli tomaateista ja porkkanoista) ja hän sai minut suorastaan uikuttamaan. Uikuttamaan! Hirveät olosuhteet huomioon ottaen Scarlet oli myös hieno ja vakuuttava hahmo. Hän piti paikkaansa hyvin, että sydäntäkin särki.


Aivan! Kapteeni Thorne puolestaan nousi parhaimmistoon heti kun hän avasi suunsa. Itsestään hyvin tietoinen ja puhelias Thorne astuu mukaan kuvioihin kun Cinder suunnittelee ja toteuttaa pakoyritystään. Kapteenina Thorne osoittautuu mainioksi avuksi, sillä hänellä on tietysti oma alus, vai onko? Aina kun kyse oli tästä hahmosta, mieleeni tupsahti kuvia Jack Sparrowista ja voi sitä hysterian määrää (minä pidän Sparrowista). Kuitenkin loppua kohti hän alkoi muistuttamaan erästä toistakin Disneyn elokuvan hahmoa hulvattoman paljon. Nauroin henki hieverissä kun mielikuvat vaihtuivat tähän kyseiseen hahmoon ja olihan se aika välttämätöntä tutustuessaan hahmoon paremmin ja ottaen huomioon mistä seuraavassa osassa on jossain määrin kyse. Siitä lisää myöhemmin.

Tykkäsin kun tässä osassa edettiin edellisestä osasta tutuiksi tulleiden hahmojen (mm. Cinderin ja Kain) lisäksi uusien hahmojen näkökulmien kautta. Se toi tapahtumiin syvyyttä, jännitystä, huumoria ja tietysti avarampaa näkemystä missä mentiin hyvässä ja pahassa. Ja juoni on menossa koko ajan parempaan suuntaan! Meyerin mielikuvitus on tuottanut jälleen maittavaa tulosta ja on saanut minussa aikaan voimakkaita reaktioita, joita en osannut odottaa. Olen kuin se lapsi vuosia sitten, joka katsoi Disneyn klassikkoja ensimmäistä kertaa.

Jatko-osaksi Scarlet oli harvinaisen upea ja minua miellyttää erityisesti se, että tarina kasvaa ja kasvaa uusilla hyvillä, että karmaisevilla käänteillä. Minusta on myös ihanaa tuntea oloni näin iloiseksi. Siitä onkin aikaa kun kirja tai kirjasarja on saanut minussa kaiken tämän tosissaan aikaiseksi.

Huh. Tunsitteko hohtoni?

★ ★
Sivuja: 452
Ei ole suomennettu
Kustantaja: Puffin (2013)
Kirjastosta

maanantai 17. lokakuuta 2016

Marissa Meyer: Cinder

Humans and androids crowd the raucous streets of New Beijing. A deadly plague ravages the population. From space, a ruthless lunar people watch, waiting to make their move. No one knows that Earth’s fate hinges on one girl.

Cinder, a gifted mechanic, is a cyborg. She’s a second-class citizen with a mysterious past, reviled by her stepmother and blamed for her stepsister’s illness. But when her life becomes intertwined with the handsome Prince Kai’s, she suddenly finds herself at the center of an intergalactic struggle, and a forbidden attraction. Caught between duty and freedom, loyalty and betrayal, she must uncover secrets about her past in order to protect her world’s future.

Halleluja! En tienny mitä oikein odotin, mutten ainakaan näin loistavaa lukukokemusta. Jessus. Kaikki vain nappasi ja kolahti voimakkaasti! Syvennyin maailmaan kuin napin painalluksesta ja jäin sinne vielä haahuilemaan jälkeenpäin.
 
Teknologian ihmelapsi Lihn Cinder on otettu huostaan nuorena lapsena, mutta hänen kotinsa (näin suorana suomennoksena) Uudessa Pekingissä ei ole se herttaisin. Cinder paiskii töitä koko perheen edestä haaveillen vapaudesta kunnes mutkaa hänen elämäänsä tuo muuan prinssi. Prinssin hermostuttava tapaaminen aloittaa odottamattoman kamppailun selviytymisestä, jonka aikana Cinder saa selville asioita hänen salaperäisestä menneisyydestään,  joita Cinder kantaa mukanaan koko loppu elämänsä.

Cinderissä Tuhkimon perus ajatus säilyi (julma äitipuoli, kaksisisarpuolta, prinssi), mutta sitä oli mielestäni hyvin oivallisesti muokattu hieman erilaisemmaksi ja vielä isommaksi kokonaisuudeksi. Pehmoisen ja sadunomaisen taikuuden sijaan tapahtumia koristi futuristisen scifin ja urbaanisen fantasian elementit kun elämää löytyy Maan lisäksi myös kuusta. Teknologia on kehittynyt niinkin pitkälle, että ihmisten keskuudessa robotit ovat ohjelmoitu ihmisten monipuoliseksi avuksi kyeten puhumaan ja käyttäytymään lähes kuin ihmiset. How cool is that! Juonta mutkistettiin poliittisilla kuvioilla ja sodan uhkilla, kuitenkin jättäen tarttumapintaa ja odotuksia tuleville osille. Puhumattakaan romantiikasta.

Romantiikkaa on ripoteltu mukaan hyvän maun rajoissa antaen juonen kulkea vahvana sekä mielenkiintoisena, josta olin todella tyytyväinen. Osasin odottaa kipinöitä Cinderin ja prinssi Kain välille yhtä paljon kuin odotin lapsuudessani Aku Ankkaa keskiviikkoisin, mutta Meyerin luoma lopputulos oli erilainen ja huikea. Ihastelin, huokailin ja nauraa hetkotin enkä pelkästään Cinderille ja Kaille ja heidän viattomille kohtaamisille vaan myös Ikolle, joka osoitti omaa kantaansa omalla hilpeällä tavallaan tähän liittyen.

Otti kirja myös koville. Tarina kulkee toivekkaasti eteenpäin, mutta Meyer on pelkäämättä musertanut sitä salaisuuksilla sekä tragedioilla. Tapahtumapaikkana futuristinen maailma neljännen maailmansodan jälkeen, jota ravisuttaa vielä kaiken tämän lisäksi rutto vailla varmasti saatavaa hoitokeinoa, viimeistelee paketin epämiellyttävän miellyttävästi (oliko tuossa nyt mitään järkeä?). Täydellistä.

Olin aivan myyty ja onnesta sekaisin. Ei ollut mitään mistä en pitänyt. Hahmot sopivat tähän maailmaan kuin nakutettu, kerronta oli viettelevää, rentoa ja yhtä lailla karua sekä surullista saaden minut ainoastaan janoamaan lisää. Olen todella innoissani tästä sarjasta. Tämä on pakko haalia omaan kokoelmaan.


Meyerin The Lunar Chronicles on yltänyt viisiosaiseksi sarjaksi ja Cinderistä jatkaa Scarlet, jonka pariin olenkin jo hyökännyt. Hyvältä vaikuttaa tähän mennessä! Pelkoja hirveästi ei ole jatko-osia kohtaan, sillä Cinderin tarinaa ei ole vielä kerrottu loppuun ja sen lisäksi tiedän, että tarina saa väriä muistakin klassikkosaduista, että mitä vain voi vielä tapahtua seuraavien osien aikana!

★ ★
Sivuja: 387
Ei ole suomennettu
Kustantaja: Puffin (2012)
Kirjastosta

tiistai 11. lokakuuta 2016

Veronica Rossi: Yhä sininen taivas

Tunnelma eetteritaivaan alla tihentyy!

Panosten kovetessa Perry ja Aria päätyvät riskialttiiseen ratkaisuun. Dystopiatrilogian päätösosa käynnistää kuumeisen kilpajuoksun kohti merentakaista turvapaikkaa. Perryä tuleva mittelö ei pelota, mutta heimon uusille tulokkaille ulkomaailma on arvaamattomia vaaroja täynnä. Ja onko eetterimuurien murtaminen edes mahdollista ilman kaapatun Cinderin poikkeuksellisia kykyjä?

Perry ja Aria kokoavat voimansa mahdottomalta tuntuvaan pelastustehtävään: löytävätkö he ystävänsä ja onko myyttinen paratiisi sittenkin pelkkää legendaa?

Viimein oli aika Paljaan taivaan olla -dystopiasarjan päätösosalle, sillä tätä varten kävin läpi aiemmat kaksi osaa, Paljaan taivaan alla ja Halki ikiyön. Olin tyytyväinen kyseisiin osiin ja jännittäen lähdin selvittämään miten tämä trilogia päättyy ja mitä mieltä olen siitä.

Alku oli hieman tylsähkö, mielestäni tapahtumat eivät edenneet yhtä ripeästi kuin aiemmissa osissa ja edestakainen vankina pysyminen alkoi lähestulkoon maistumaan puulta. Halusin melkein malttamattomasti päästä asian ytimeen, eli Yhä siniseen, mutta rakkaiden hahmojen takia pysyin housuissani. Puolessa välissä ja siitä eteenpäin liikuttiin jo isoin harppauksin, vaaroja ja tragediaa kohdattiin jälleen pelastuksen toivossa, mutta valitettavasti  en saanut ihan sitä mitä  halusin Yhä sinisestä.

Yhä sininen ilmaantui kuviteltua myöhemmin ja sen lisäksi se työntyi sivuun valtataistelun puskiessa lävitse, mikä kyllä oli vääjäätön seuraus hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän törmätessä toisiinsa. Aiempien osien kautta ja virtuaalimaailmaan ihastuneena kuitenkin olin odottelevani vähän antoisampaa kuvaa paikasta, josta ehdittiin vain haaveilla tätä ennen. Olisi ollut esimerkiksi hienoa, jos Rossi olisi tehnyt enemmän tilaa hahmojen näkemyksille paikasta, joka tulisi olemaan heidän turvansa ja uusi alkunsa.

Tunnelmallisesti puolestaan tapahtumat saivat aina niskavillat pystyyn, sillä en uskaltanut luottaa siihen, että vaara olisi ohi missään kohtaa. Esimerkiksi edellisen osan myötä minulla oli hirveän hirveä kutina erään henkilön aikeista kun sen tapahtumat päättyivät ravisuttavaan tragediaan. Odotetusti se toi hetkellisiä ja raastavia tilanteita rakkaiden hahmojen välille, kuitenkin sen suhteen pahimmalta vältyttiin ja huokaisin syvään helpotuksesta. Ehkä tiedätte mistä puhun?

Siitä huolimatta pidin lopusta todella paljon. Viimeaikaiset tapahtumat olivat todella karuja ja siksi viimeiset sivut olivat enemmän kuin tervetulleilta. Se oli haikea tietystä sattuneesta syystä, mutta myös iloinen. Kuin lämmin halaus.

Koko Paljaan taivaan alla -trilogia oli onnistunut dystopiaseikkailu synkeiden tapahtumien ja kutkuttavan romanssin kanssa. Hahmot olivat kultaisia, kerronta vetävää ja tiivistunnelmallista loppuun asti. Se ei noussut ihan suosikkieni joukkoon, mutta ehdottomasti yksi ainutlaatuisimmista nuorten fantasiasarjoista, joita olen lukenut. 

★ ★ ★½
Sivuja: 366
Suomentaja: Inka Parpola
Kustantaja: WSOY (2014)
Alkuperäinen teos: Into the Still Blue (2014)
Kirjastosta

torstai 6. lokakuuta 2016

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Moskovassa elää ihmisten joukossa Muita - noitia, velhoja, vampyyreja ja ihmissusia - jotka kuuluvat Valon tai Pimeyden voimiin. Ne ovat riippuvaisia ihmisistä ja toistensa vihollisia, mutta tulevat toimeen, koska noudattavat Sopimuksen ehtoja. Sopimus laadittiin pitkän, tuhoisan sodan päätteeksi. Sen noudattamista valvomaan perustettiin kaksi partiota: Valon palvelijoiden Yöpartio ja Pimeyden
palvelijoiden Päiväpartio.

Anton Gorodetski on keskitason velho, Yöpartiossa työskentelevä Valon palvelija, joka osaltaan pitää yllä maailman tasapainoa. Eräänä iltana Anton havaitsee metrossa nuoren naisen, jonka päälle on langettu niin voimakas kirous, että se uhkaa koko Moskovaa. Anton joutuu mukaan Valon ja Pimeyden valtataistelun ytimeen, peliin, joka ylittää hänen kykynsä.

''Tähtien sota kohtaa Moskovan vampyyrit.. sen pirulliset käänteet pursuavat sairasta, lihanhimoista riemua.''

''Yöpartio on ensimmäinen osa viisiosaisesta sarjasta, joka on omaperäinen sekoitus vampyyritarinaa, fantasiaa ja kauhua. Sarja on Venäjällä kulttimaineessa - suositumpi kuin Taru sormusten herrasta tai Harry Potter.

Alle viivattu vetosi minuun niin voimakkaasti, että uteliaisuus nousi sarjaa kohtaan huimasti. Itse nimittäin pidän näistä kirjoista, etenkin Taru sormusten herrasta kuuluu kaikkien aikojen parhaimpiin lukemiini kirjoihin. Ensimmäiseen lainaukseen minun on puolestaan vaikea sanoa mitään, sillä Tähtien sota on minulle vielä tuttu vain nimeltä. En siis ole katsonut yhtäkään elokuvaa. Se on työn alla!

Siitä on aikaa kun Yöpartio -sarjan olen huomannut ensimmäisen kerran näillä vetonauloilla ja oli aika lähtä selvittämään onko niissä mitään perää. Ja vasta luettua kirjan loppuun, pystyin ymmärtämään Venäjän suuren innokkuuden kotimaista kirjasarjaa kohtaan, mutta uskoisin, että ymmärrykseni kasvaa enemmän mitä pidemmälle luen tätä sarjaa. En nimittäin tuntenut oloani yhtä lumotuksi kuin Harry Potterin ja Taru sormusten herran kanssa. Siitä huolimatta luin ehdottomasti ainutlaatuista  fantasiaa.

Yöpartion maailma oli minulle kiehtovan uusi ja tuntematon ja minä kun aina olen innoissani uudesta maailmankuvasta! Sergei on vienyt lukijan heti maagiseen ja synkkään Moskovaan, jossa ihmiset eivät tiedä mitä varjoissa oikeasti liikkuu. Näitä varjoja pitävät kurissa Valon palvelijoiden Yöpartio sekä Pimeyden palvelijoiden Päiväpartio, jotka pitävät huolen myös siitä, että osapuolet pitävät kiinni heidän välisen sovun sopimuksesta.

Sergei Lukjanenko on kivasti johdatellut lukijaa eri suuntiin kolmen tapauksen kautta, ettei vastauksia tuntunut saavan tai arvaavan ihan heti: Ketä oikeasti jahdattiin, kuka oli tämän takana, mitkä olivat motiivit ja kuka tiesi enemmän kuin tahtoi sanoa. Mikä oli hyvä, vaikka välillä se laski juonen napakkuutta. Mielenkiinto pysyi kuitenkin yllä läpi kirjan ja minulle tuli tunne, että saan kunnolla pohtia tapahtumia ja hahmojen sanojen merkityksiä.

En päässyt vielä täysin sisälle näihin Yö- ja Päiväpartion menetelmiin, selitykset jäivät mielestäni hieman vajavaisiksi, jonka takia minulle jäi muutamia epäselvyyyksiä. Ne eivät olleet kuitenkaan niin suuria, että se olisi haitannut lukemista pahasti.

Yöpartio oli virkistävää luettavaa pimeän olennoista kuten vampyyreistä ja velhoista sekä valinnoista hyvän ja pahan väliltä, mikä ei ole niin mustavalkoista. Todella lupaavaa ja värikästä kauhufantasiaa. Suosittelen tutustumaan! Jatkan siis ehdottomasti sarjan parissa, Päiväpartio on sarjan toinen osa ja odotan mielenkiinnolla mitä Lukjanenko tarjoaa seuraavaksi!

★ ★ ★ ★
Sivuja: 414
Suomentanut: Arto Konttinen
Kustantaja: Into (2012)
Alkuperäinen teos: Ночной дозор (1998)
Kirjastosta

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Veronica Rossi: Halki ikiyön

Paljaan taivaan alla -teos tutustutti dystopiafanit virtuaalimaailmoissa eläneeseen Ariaan ja luonnon armoilla kasvaneeseen Perryyn. Aika ja välimatka eivät erottaneet kaksikkoa, mutta maailma heidän ympärillään on muuttunut. Perryn asema vuorovetisten veriherrana on haastava ja heimon suhtautuminen Arian menneisyyteen avoimen vihamielinen. Pahenevat eetterimyrskyt kiristävät tunnelmaa, ja tunteiden ja velvollisuuksien repimät rakastavaiset ajautuvat myrskynsilmään. Heidän yllätyksellinen kohtaamisensa punoi kerran kaksi täydellisen erilaista tarinaa yhteen. Aria huomaa pelkäävänsä, että tällä kertaa ainoa tapa pelastaa sekä itsensä että Perry on purkaa tuo side lopullisesti. 

Samalla tavalla kuin Paljaan taivaan alla -kirjan kanssa, myös Halki ikiyön tapahtumat olivat hukassa. Huomasin oikeastaan, että ne olivat täysin kadonneet muististani, sillä en tuntenut olevani ollenkaan ns. tutulla polulla. Hyvä siis, että aloitin sarjan alusta.

Halki ikiyön ei harmillisesti onnistunut samaan aikaan samanlaista reaktiota kuin ensimmäinen osa. Halki ikiyön oli koukuttava kyllä, mutta ei kuitenkaan yhtä valloittava kuin Paljaan taivaan alla. Kirja ei mielestäni tuonut hirveästi mitään uutta ihmeteltävää, mutta Rossi onnistui jatkamaan hienojen hahmojen selviytymiskamppailuillaan, mikä piti minut kiinni kirjassa.

Aria muuttunut ja syystä. Hän on saanut asennetta ja rohkeutta monien paineiden alla ja uudessa ympäristössä, jossa vaarat vain lähestyvät ja kasvavat. Ariasta paljastuu muitakin puolia, jotka tuovat hieman uusia näkökulmia hänen puolelta. Myös Perry loistaa edelleen raskaiden päätösten keskellä heimonsa turvallisuudesta ja Roar..*syvä huokaus* Kukapa ei hänestä pitäisi?

Jännitin mitä Aria sekä Roar löytäisivät saavuttuaan Sablen luokse, saisivatko he tarvitsemansa tiedon ja löytyisikö Liv, Perryn sisko sieltä. Perryn veljen pojan Talonin tilanne puolestaan ei vaikuttanut uhkaavalta. Hieman mietin, että olisiko Hess kenties huijannut Ariaa ja kyennyt valehtelemaan hänelle Talonista jollain tapaa kuten että hän on turvassa vaikkei oikeasti ole. Kuitenkaan en löytänyt syytä pelätäkseni tätä käännettä.

Sen sijaan loppuun tuli inhottava käänne. Se sai minut pelkäämään erään hahmon aikeita ja niiden hyvinkin mahdollisia kaameita seurauksia. Veronica Rossi on nimittäin todistanut, että hahmoilla ei suinkaan ole edessään mikään silkkinen tie eikä kenenkään kohtalo ole täysin selvä. Halki ikiyön jälkeen minua alkoi kiinnostaa myös Arian isä sekä jo ihan alusta mietityttänyt Yhä sininen. Näihin sainkin vastauksen kun heti perään aloitin lukemaan päätösosaa Yhä sininen taivas.

★ ★ ★½
Sivuja: 327
Suomentaja: Inka Parpola
Kustantaja: WSOY (2013)
Alkuperäinen teos: Through The Ever Night (2013)
Kirjastosta