perjantai 29. huhtikuuta 2016

Stephen King: Revolverimies

Sarjan ensimmäisessä osassa King tutustuttaa lukijan Rolandiin, arvoitukselliseen sankariin, viimeiseen revolverimieheen. Hän on yksinäinen kulkija, eräänlainen ritari. Hän etsii, on jo kauan etsinyt, puoli-inhimillistä mustiin pukeutunutta miestä, jolla on tietoja Mustasta Tornista. Mutta miksi on tärkeää, että Roland löytää tien Mustaan Torniin?

Maailma, jossa Roland elää, on lohduttoman autio, muuttunut, tyhjentynyt, mutta se muistuttaa pelottavalla tavalla meidän tuntemaamme maailmaa. Määrätietoisella yksinäisellä matkallaan Roland tapaa Jake-nimisen pojan, joka on jo kertaalleen kuollut...

En ole aiemmin lukenut Stephen Kingiltä mitään, mutta Revolverimies on nyt korjannut asian. Kirjan lukeminen on ollut aikomuksenani sen jälkeen kun sukelsin Bram Stokerin Draculaan, josta mielenkiinto kauhukirjallisuuteen kasvoi. Revolverimiehen jälkeen on kuitenkin vaikea sanoa kuinka paljon pidän kauhukirjallisuudesta, sillä tämä on ehkä omituisin kirja mitä olen koskaan lukenut.  

Tarina alkoi aueta hieman hitaasti ja minua pohditutti paljon Rolandin pakko mielle mustiin pukeutuneeseen mieheen/velhoon sekä Mustaan torniin. Myöhemmin kiinnostus sitä kohtaan alkoi kasvaa hurjasti kun näitä asioita käsiteltiin salaperäisen vaisusti. Sivut alkoivat vaihtua nopeampaa ja pian kirja olikin luettu ja olo oli, sanotaanko töttöröö.

Kirja jätti minut niin hämmentyneeksi, että meni muutama tovi ennen kuin tiesin edes jonkun verran kuinka paljon kirjasta pidin. En osannut sanoa oliko kirjan tapahtumilla nyt yhtään mitään järkeä enkä keskeisistä hahmoistakaan, joita Rolandin lisäksi olivat jo kerran henkensä menettänyt nuori poika Jake sekä mustiin pukeutunut mies, saanut kunnollista tuntumaa. Hahmoista kuitenkin mustiin pukeutunut mies kiehtoi eniten, koska hahmon tummanpuhuva rooli jäi salaperäiseksi ja jätti minut todella uteliaaksi.

Hetken miettimisen jälkeen mieleni sotku alkoi selkeytyä ja pääsin lopulta siihen päätökseen, että Revolverimies oli kaikin puolin hyvä. Kirjan outous oli varsin omalaatuista, mikä sopi hyvin tähän synkkään ja karuun villiin länteen ja tämän lisäksi tunnelma oli osittain miellyttävän maaginen. Koin lukevani jotain täysin uutta, josta erityisesti olin iloinen. 

Revolverimies ei ole parhaimpia lukemiani kirjoja enkä luettelisi sitä suosikkeihini, mutta se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. On hyvä ottaa huomioon, että tämä on vasta ensimmäinen osa, että asiat käyvät varmasti paremmin järkeen kunhan jatkaa seuraaviin osiin. Niin aion itsekin tehdä, sillä tämä oli aika mielenkiintoinen aloitus.

★ ★ ★½
Sivuja: 244
Suomentanut: Kari Salminen
Kustantaja: Tammi (2005)
Alkuperäinen teos: The Gunslinger (1982)
Kirjastosta 

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kirjat, joita en vain saa luettua

Blogeissa on pyörinyt jonkin aikaa ''10 oman hyllyn odotetuinta'', mutta ajattelin lähestyä omaa hyllyä vähän toisesta näkökulmasta, koska tämä mietityttää nyt enemmän. Ehkä seuraavaksi on 10 odotetuimman vuoro. Ajattelin nyt purkaa saamattomuuttani tiettyjä kirjoja kohtaan. Nämä kirjat löytyvät omasta hyllystäni monien muiden lukemattomien joukosta, mutta juuri näihin en pääse millään käsiksi. Miksi?


Hyvä yksinkertainen kysymys, mutta en löydä siihen hyvää vastausta. Se ei ainakaan johdu siitä, että uskoisin, että nämä kohta mainitsemani kirjat olisivat huonoja. Enhän minä niitä muuten omaan kokoelmaani haalisi. Hmm. Tämän pidemmittä puheitta, tässäpä olisi tämän kertainen rivi hävettävää saamattomuuttani.



Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia

Minusta alkaa tuntua, että olen ainoa, joka ei ole Nälkäpeliä vielä lukenut. Tässä on sarja, joka nostatti dystopia genren suureen huomioon ja suosioon,  että luulisi sen  kuin myös hyvän palautteen vievän minut sarjan pariin innosta puhkuen. Mutta ehkä tässä tapauksessa pitkittelyn syynä ovat elokuvat, jotka olen katsonut, joista tiedän mitä kirjoissa tulee tapahtumaan. Ainakin osaksi. Mutta taas, minä pidin elokuvista.. Argh!

Kate Mosse: Labyrintti & Krypta

Nämä minä olen kerta kaikkisesti vain unohtanut hyllyyni muiden kirjojen taakse. Mossen historialliset tarinat kiehtovat paljon, mutta tässä muutama uhri monien muiden kiehtovien teosten pyörteessä.  Tästä sainkin hyvän muistutuksen itselleni muuttaa hyllyni järjestystä ja siirtää vähälle huomiolle jääneet kirjat esille.

Dan Brown: Robert Langdon -sarja
- Enkelit ja demonit
- Da Vinci -koodi

Pidän rikoskirjallisuudesta, mutta viime aikoina olen melkein pelkästään fantasian ja scifin lumoissa ja tuntuu vaikealta lopettaa. Aloitin tämän sarjan viime vuoden puolella ja sain luettua muutaman kappaleen, johon olenkin tyssähtänyt pitkäksi aikaa.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Tämä tiiliskivi vaivaa minua kaikista eniten. Se on ollut lukulistallani ärsyttävän pitkään ja kirja on tuijottanut minua hyllystä melkein yhtä kauan. Eeppinen ja ainutlaatuinen fantasiasarja ei vedä luokseen. Missä vika? Minussa, olen ollut laiska ja hakeutunut kevyemmiltä vaikuttavien kirjojen pariin.

.
.
.
.
 
Kristin & P.C. Cast: Yön talo -sarja

Eijei, en omista tätä sarjaa. Oli pakko keventää lopuksi tunnelmaa, heittäytyä muka hauskaksi ja mainita tähän loppuun varmasti monelle tuttu sarja, jota itse en vain saa luettua. Miksi? Koska en halua. Ha ha ha.


Ei kun oikeasti. Yön talo on niitä harvoja sarjoja, joiden lukemiseen minulta ei löydy mielenkiintoa. Asiat, jotka olen saanut selville kuulostavat uskomattoman naurettavilta ja no, ei hyviltä. Mutta toisaalta kerta otin asian puheeksi, ehkä pystyisin lukemaan näitä kirjoja huumorilla? En tiedä. Pystynkö?

Löytyykö teiltä kirjoja omasta hyllystä tai lukulistalta, joita vain ette saa luettua?
 

torstai 21. huhtikuuta 2016

Jennifer L. Armentrout: Scorched

Sometimes life leaves a mark.

Most days, Andrea doesn’t know whether she wants to kiss Tanner or punch him in the gut. He is seriously hot, with legit bedroom eyes and that firefighter body of his, but he’s a major player, and they can’t get along for more than a handful of minutes. Until now.

Tanner knows he and Andrea have had an epic love/hate relationship for as long as he can remember, but he wants more love than hate from her. He wants her. Now. Tomorrow. But the more he gets to know her, the more it becomes obvious that Andrea has a problem. She’s teetering on the edge, and every time he tries to catch her, she slips through his fingers.

Andrea’s life is spiraling out of control, and it doesn’t matter that Tanner wants to save her, because when everything falls apart and she’s speeding toward rock bottom, only she can save herself.

Sometimes life makes you work for that happily ever after…

Luettuani Jennifer L. Armentroutin Puren, halusin yllättäen lukea lisää kyseiseltä kirjailijalta. Hänen teoksensa eivät ole erityisen huikeita, välillä ehkä ärsyttävän kliseisiä ja ne muistuttavat hyvin paljon toisiaan romantiikan puolelta, mutta hän osaa kertoa tarinansa oikein vetävästi ja siksi hänen kirjojaan luen. Kyllä niistä myös osaa nauttia kunhan ei anna kliseiden häiritä liikaa. Armentroutin Lux -sarjan Onyx on minulle hyvä muistutus tästä, jonka lukeminen lähti liikkeelle Nina Marin hyvän asenteen ansiosta tuota kyseistä sarjaa kohtaan.

Scorched on itsenäinen jatko-osa Frigid kirjalle, jossa pääosan saavat jo Frigidissä tutuiksi tulleet Andrea ja Tanner. Scorhedin idea oli lähes sama kuin Frigidissä; toisistaan välittävät nuoret eivät tiedä toistensa tunteista kunnes he lähtevät matkalle, jonka aikana ne tietysti alkavat paljastua ja paisua. Matka pitää odotetusti sisällään hauskanpitoa, draamaa, lisää draamaa, intiimejä hetkiä kuin myös henkisiä kamppailuja, jotka paljastuvat yhä merkittävimmiksi loppua kohden. Ja tämä viimeksi mainitsemani jos jokin erotti Scorchedin Frigidistä.

Draama oli kuitenkin Andrean tilannetta ajatellen ihan koskettavaa luettavaa eikä se tuntunut niin naiivilta, mitä se olisi ollut ilman Andrean ongelmaa. Aihe oli raastava, mutta kiinnostava ja siltä osin kirja tempaisi minut mukaansa. Armentroutin kerronnallakin on tähän osaa ja hän on jälleen luonut ihan huvittaviakin tilanteita hahmojen välille. Andrean ongelmaa kuitenkin käsiteltiin loppujen lopuksi mielestäni liian vähän, mikä oli harmi, koska ongelman käsitteleminen ja ratkaiseminen syvemmin olisi tehnyt kirjasta varmasti hienomman ja mielenkiintoisemman selviytymistarinan. Mutta kun Armentroutin tyylin tietää..

Scorched olisi tosiaan voinut olla parempi jos Armentrout olisi lähtenyt vienyt Andrean ja Tannerin tarinan asetta korkeammalle. Täytyy se tietenkin huomioida minkä genren alle Scorched kuuluu, mutta silti. Tässä tunnelmat olivat aidommat ja tiiviimmät kuin Frigidissä, mutta muuten koska kirjat muistuttivat niin paljon toisiaan ja tuntui, etten loppujen lopuksi lukenut mitään uutta, en voi kehua tätä kovin paljoa. Minulla ei ollut suuria odotuksia Scorchedille ja suodattimeni pelasivat hyvin, joten en kovin kamalaakaan tuomiota kirjalle anna.

Puhutaanpa pitkästä aikaa myös kirjojen kansista. Tämän kirjan kansi on mielestäni kaunis ja se tuo kirjan sisältöä aika hyvin esille. Tykkään kannen väreistä ja mikä parempaa, siinä ei tälla kertaa esiinny kenenkään miehen upeaa paljasta yläkroppaa, vaikkei niissä sinänsä mitään vikaa ole. Ne eivät vain mielestäni näytä hyviltä kirjojen kansissa. Poikkeuksiahan löytyy muutama, kuten J.R. Wardin vampyyrisarjan guilty pleasuret.


★ ★½
Sivuja: 320
Kustantaja: Spencer Hill Comtemporary (2015)
Ei ole suomennettu
Omasta hyllystä

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Rick Riordan: Salamavaras

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi…

”Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet.” Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviön ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota. Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään.


Aloitin Rick Riordanin Salamavarkaan lukemisen Ystävänpäivän lukumaratonin aikana ja melkein sain sen luettua loppuun. Montaa sivua ei kuitenkaan jäänyt jäljelle ja ahmin loput sivut heti maratonin jälkeen. Salamavaras oli ihastuttavaa luettavaa ja tunsin itseni hyvin nuoreksi tytöksi lukiessani tätä ja innostuttuani tästä niin paljon.

Kreikkalainen sekä roomalainen mytologia on kiinnostanut minua pitkään kirjoissa sekä elokuvissa, vaikka en niiden pariin aina heittäydykään. Ne ovat minusta historiallisuutta parhaillaan ja erityisesti pidän näistä jumalhahmoista, hirviöistä ja sankareista ja niihin liittyvistä taruista/legendoista/myyteistä. Tykkään monista muistakin historiallisista aiheista, mutta nämä ovat yksiä parhaimpia.

Jennifer L. Armentroutin Covenant -sarja ei ole vielä onnistunut vakuuttamaan kreikkalaisella mytologiallaan, mutta Rick Riordan on aivan toista maata. Salamavaras on Percy Jackson -nimisen nuorten kirjasarjan ensimmäinen osa, joka pursuaa fantastisesti kreikkalaisen mytologian aineksia sekoitettuna innostavaan nuorten seikkailuun. Tarina on varmasti kaikille sen verran tuttu, joten siitä minun tuskin täytyy kovin montaa sanaa sanoa. Mutta jos vähän omin sanoin.

Minua innostava kreikkalainen mytologia on sijoitettu nykyaikaan, jossa nuori poika Percy Jackson tuntee itsensä riittämättömäksi elämässään. Hänen elämänsä tekee äkki käännöksen kun hän joutuu outojen tapahtumien keskelle luokkaretkensä aikana, jotka eivät suinkaan pääty siihen. Percy kuulee olevansa puolijumala, hänen hyvästä ystävänsä onkin satyyri ja pian hän löytää itsensä Puoliveristen leiristä, mikä vie hänet kohti seikkailuja ja vaaroja.

Salamavarkaan tapahtumat eivät olleet minulle täysin uusia, sillä olen katsonut kirjaan pohjautuvan elokuvan ennen kirjan lukemista. Pienenmoisia eroja löytyi kirjan ja elokuvan välillä (esim. Percyn ikä) ja täytyy sanoa, että kirja päihittää elokuvan helposti, vaikka pidinkin Percyä näytelleestä Logan Lermanista. Tosin ehkä elokuva olisi toiminut paremmin jos päähahmoja olisivat näytelleet kirjanmukaisesti 12 -vuotiaat tai ainakin sen ikäiseltä näyttävät näyttelijät.

 
Juoni tuntui kirjassa mielenkiintoisemmalta ja kirjan tapahtumat innostivat minua paljon enemmän kuin elokuvassa. Riordan vei  lukijat hyvää vauhtia moniin eri tilanteisiin (esim. pihatonttukauppa, Lotus -hotelli, Manala), joista ei voinut kuin nauttia. Ne tarjosivat kivasti jännitystä, vauhtia ja Percy hahmona ei olisi voinut olla ihastuttavampi. Hänessä on paljon piirteitä joihin on helppo samastua ja minut hän voitti puolelleen samalla tavalla kuin esim. Harry Potter silloin aikoinaan: tavallisesta ja  tylyistä oloista tulleesta pojasta tuleekin paljon, paljon enemmän.

Jos olisin viettänyt pienenä enemmmän aikaa kirjojen parissa, olisin löytänyt Percy Jacksonin aiemmin (aika varmasti Harry Potter kirjojen kautta), ihastunut siihen täyttä päätä ja lukenut jo kaikki osat plus monet muutkin Riordanin teokset. Vielä ei ole tietenkään myöhäistä, mutta minua harmittaa vain se, etten ihastunut tähän aiemmin. Harry Potteritkin pitäisi uudelleen lukea.

Salamavaras oli todella nopea- ja helppolukuinen, innostava ja seikkailuhenkinen nuorten kirja, mikä ei jätä kylmäksi vaan jättää janoamaan lisää. Toiseen osaan, Hirviöidenmereen on pakko päästä niin pian kuin mahdollista ja tällä kertaa aion lukea kirjan ennen elokuvaa. Elokuvasta en tiedä millainen ja kuinka hyvä se on, mutta täytyy se ihan uteliaisuudesta ja Lermanin takia katsoa. Kirjan jälkeen siis.

★ ★ ★ ★ 
Sivuja: 362
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Otava (2011)
Alkuperäinen teos:  The Lighting Thief (2005)
Kirjastosta 

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Veronica Roth: Uskollinen

"Yksi valinta määrittää sinut!"

Trisin maailma on pirstaleina. Osastoihin perustuva yhteiskunta, kaikki mihin hän on aina uskonut, on hajalla. Siksi ei olekaan ihme, että Tris tarttuu mahdollisuuteen lähteä Neljän kanssa tutkimaan mitä salaisuuksia löytyy kaupungin rajojen ulkopuolelta.

Kapinallisen lukemisesta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta pääsin aika hyvin takaisin kärryille lukiessa Uskollista vain eteenpäin. Vähän lukemista sekoitti tähän asti ilmestyneiden elokuvien hieman poikkeava juoni ja piti vähän pinnistellä erotellessani juonet toisistaan.

Kieltämättä Uskollinen ei ihan heti napannut ja oikeastaan blogini keskeneräiset postaukset vetivät minua enemmän puoleensa, joten siinä suurin syy alun hitaudelle. Tosin alun tapahtumat eivät nostaneet sykettä tai saaneet minua innostumaan toivomallani tavalla ja silläkin on osaa tökkivälle alulle. Myöhemmin jaksoin paremmin keskittyä kirjaan kun ajatukset muista kirjoista eivät haitanneet lukemista.

Uskollinen jatkaa Kapinallisesta, joka viimein lähti selittämään Outolinnussa sekä Kapinallisessa esiintyneet mysteerit, kuten totuudet Edith Priorin videolle ja Kaupungin ulkopuoliselle elämälle. Mutta. Mielenkiinto katosi puolen välin jälkeen kun kirja pyöri pyörimistään totuuksissa, valheissa (mitä joku oli tehnyt ja miksi) eikä juoni tuntunut etenevän toiminnallisesti ollenkaan. Trisin ja Tobiaksen näkökulmat oli hyvä muutos aiempaan, mutta se ei mielestäni antanut paljoa väriä kirjalle. Ellei uusi kappale alkanut Trisin tai Tobiaksen nimellä, en ehkä olisi erottanut kumpi puhui ja milloin, sillä he kuulostivat lähes samalta.

En voisi sanoa Uskollista ennalta-arvattavaksi, mutta tylsäksi kyllä. Uskollinen alkoi saada sitä toivottua puhtia vasta viimeisillä sivuillaan ja lopun käänne oli odotettavissa, sillä se sopi Trisin luonteelle, mutta luulin sen olevan jotain harhautusta tai hämmennystä lukijalle. Olettamukseni osoittautuivat pian vääriksi ja olo oli todella tyhjä enkä voinut olla palaamatta takaisin. Tunsin ensimmäistä kertaa iloa ja surua voimakkaasti kun kirja läheni loppuaan Tobiaksen matkassa. Loppu oli kaunis ja tarina päättyi mielestäni sopivalla tavalla.

Siksi onkin hirveää antaa kirjalle vain kaksi tähteä ja todeta, että Uskollinen oli harmillinen pettymys. Olisin halunnut antaa Uskolliselle enemmän tähtiä, sillä maailmankuva oli mielenkiintoinen, pidin hahmoista ja etenkin lopetus oli sydäntäsärkevän hieno, mutta yli puolet kirjasta koin rehellisesti sanottuna tylsäksi enkä nauttinut tästä yhtä lailla mitä Outolinnusta ja Kapinallisesta

Outolintu -trilogia kokaisuudessaan on kuitenkin ollut viihdyttävä, nopealukuinen ja kelpo nuorten dystopia sarja. Lempisarjakseni se ei yllä, mutta näkisin itseni lukemassa sarjan alusta jonain päivänä. Ja ehkä tällä kertaa englanniksi.

★ ★
Sivuja: 397
Suomentanut: Outi Järvinen
Kustantaja: Otava (2015)
Alkuperäinen teos: Allegiant (2013)