Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta?

Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.

Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain.

Tunnelmia muutaman päivän takaa:

Katson kelloa, mikä näyttää, että minulla on pari tuntia aikaa lukea ennen kuin menen nukkumaan. Huomenna on ärsyttävän aikainen herätys.. Yöpöydällä lojuu ''muutama'' kirjastosta lainaamani kirja (jotka on jo uusittukin pariin otteeseen) ja kirjavarauksetkin täytyisi kirjastosta hakea puhumattakaan oman hyllyni lukemattomista kirjoista, jotka ovat odottaneet vuoroaan.. ööh ties kuinka kauan. Olen lukusuunnitelmistani jälessä; dekkareita on tullut luettua hyvin vähän, mutta jospa minä nyt saisin luettua Da Vinci -koodia enemmän kuin yhden kappaleen. Mikä siinä nyt on etten pääse tämän kirjan kohdalla sen pidemmälle...

Selailen kirjoja hetkisen kunnes pääsen pinon alimpaan kirjaan, Theo Lawrencen Salatun voiman kaupunkiin. Voihan herranlettas sentään, (okei,  ehkä hieman dramatisoitu..) olen kokonaan unohtanut, että olen tämänkin (syystä tietämättömästä) lainannut! Taidan aloittaa siis tästä ja vaikuttaa siltä, että sen lukee parissa illalla, sillä teksti näyttää helppolukuiselta ja fonttikin on suurta. Eräpäiväkin lähestyy uhkaavasti kun asian tarkistin.

Tarina alkaa lyhyellä johdannolla ja kieltämättä se on houkutteleva. Tosin takakannen luettua ei ollut epäilystäkään keistä oli kyse. Siitä huolimatta hyppäsin oitis seuraaviin kappaleisiin, jotka tutustuttavat minut päähenkilöön Aria Roseen, hänen perheeseen sekä hänen ystäväänsä Kikiin. Aria on menettänyt osittain muistinsa otettuaan vahvaa huumetta; hilettä, tai niin hänen perheensä väittää.  Aria on suuntaamassa omiin ja Thomaksen, suuren rakkautensa kihlajaisjuhliin, mutta Aria ei saa karistetuksi epäilyksiään, jotka liittyvät hänen tunteisiinsa poikaa kohtaan.
 
Lisää hämmennystä aiheuttaa poika, jonka hän tapaa vielä samana iltana. Hän sujauttaa medaljongin Arian laukkuun mukanaan lappu, johon on kirjoitettu yksi sana: Muista. Tästä lähtee kadotettujen muistojen etsintä, jonka aikana selviää kasa valheita ja totuuksia.

Theo Lawrence on tehnyt Salatun voiman kaupungin tulevaisuudenkuvasta mielenkiintoisen. Manhattan on jakautunut kahtia, jossa korkealla sijaitseva Ylhäistö on varakkaiden asuin paikka kun Syvästössä asuvat köyhät ja sairaat sekä maagisia voimia omaavat mystikot. Ylhästön ja Syvästön välillä vallitsee poliittinen kilpailu: Ylhäistö pelkää mystikkoja heidän voimiensa takia ja haluavat imeä heiltä heidän voimansa omaksi hyödykseen. Syvästö puolestaan haluaa tasavertaisuutta sekä tehdä lopun mystikkojen voimien epäoikeudenmukaisesta viemisestä.

Tästä kirjasta tuli yksi niistä harvoista kirjoista, joiden hahmoista en erityisemmin pitänyt tai niistä ei tuntunut jäävän mitään käteen. Yleensä ainakin yksi hahmo on erottunut edukseen, oli hän pää- tai sivuhahmo. Kirjan sankarittarella Arialla oli yhtä paljon luonnetta kuin värittömällä värityskuvalla väriä eikä hänen järjen juoksukaan kovin vilkasta ollut. Kaikki oli niin itsestään selvää  ja  siksipä juuri Arian naiivisuus tuntui uskomattomalta.

Hirveintä olivat Arian perheenjäsenet, jotka havittelivat vain mainetta ja kunniaa Ariasta käsin eivätkä he piitanneet hänestä muuten yhtään. Täytyy kyllä sanoa, että luulin Arian isän töykeyden takana olevan jotain  kunnes se pienikin toivon kipinä olikin vain pelkkää näytelmää. Arian ystävä Kikikään ei voittanut minua puolelleen teennäiseltä tuntuvalla huolettomalla olemuksellaan ja vitseillään. Ehkä ongelma piili suomennoksessa, mikä ei tehnyt tälle hahmolle tai muillekaan hahmoille oikeutta.

Entäs Hunter? No, ei hän pahimmasta päästä ollut. Hänessä on tyypillisiä pahan pojan piirteitä; karu, lihaksikas ja salaperäinen olemus, kuitenkin töykeyden sijaan Hunterilla oli runollisuus hallussa. Hyvä vain, ettei Hunterista tehty kusipäistä hormonipesää, mutta siirappisuus ei hänen tapauksessaan toiminut. Shakesparen kuolematon Romeon ja Julia -idea oli hyvä, toteutus puolestaan, no omaan makuuni liian makeaa siirappia.
 
Ei kuitenkaan huolta, ei Salatun voiman kaupunki ihan pohjanoteeraus ollut. Parasta kirjassa oli Lawrence kehittämä dystopinen maailma poliittisine peleineen ja kapinoineen sekä ehdottomasti mystikot erikoisine voimineen. Lopussa tarjottiin lisää dystopia genren karuja piirteitä mystikoiden ja Ylhäistön välinen kamppailun merkeissä, mikä toi kaipaamaani jännitystä. Se oli toiminnallista ja raakaa peliä ja kun alussa mikään ei tuntunut yllättävän yhtään, antoi loppu myös muutaman odottamattoman käänteen.
 
Puhutaanpa lyhyesti vielä suomennoksen kannesta. Minusta alkuperäinen kansi on parempi kuin tämä Tex Hännisen luoma. Hänninen on hakenut suomalaiseen kanteen samaa ideaa, mutta halusi kaiketi erottua omalla versiollaan muista. Eikä tämä nyt ruma ole, värit ovat kauniit,  mutta jotenkin se ei ole yhtä vangitseva kuin alkuperäinen.


Nuorille suunnattu dystopiasarjan, Mystic Cityn avausosa Salatun voiman kaupunki kulkee hyvin Shakersparen Romeon ja Julian jalan jäljissä, juonikuvio ei kuitenkaan yllätä, mutta kirja jaksoi kiinnostaa loppuun asti sen dystopia idean sekä hienojen fantasian elementtien ansiosta. Pimeä sydän on sarjan jatko-osa, josta olen kyllä tarpeeksi kiinnostunut ottaakseni sen lukulistalleni.

Sivuja: 404
Suomentanut: Kirsi Ohrankämmen
Kustantaja: Karisto (2013)
Alkuperäinen teos: Mystic City (2012)

Tähän loppuun minun on pakko vielä lisätä Nickelbackin uudelta levyltä (No Fixed AddressMillion Miles an Hour -nimisen kappaleen lyric videon. Kappaleen sanat eivät ihan täsmää tarinan kanssa, tai ehkä vähän jos poimii muutaman kohdan (esim. I can taste the colour of the lights, tai How did we get so far from the ground?), mutta erityisesti videon turkoosin väriset muodostelmat muistuttivat minua mystikkojen voimista. Heh, varsinkin ihan alussa tuntui kuin olisi kulkenut siitä portista, jonka Hunter kykeni voimillaan luomaan.

Saatko sinäkin mahdollisesti saman mielikuvan tai jotain aivan muuta?

l

Kommentit