lauantai 23. toukokuuta 2015

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa


Etsivätoimiston osakas, italialais-suomalainen Arianna de Bellis elää ylellistä mutta yksinäistä elämää Roomassa. Nuori, leskeksi jäänyt punapää on miehensä Giovannin kuoleman jälkeen ryhtynyt ratkomaan rikoksia. Tolfan pikkukylässä on surmattu vaalea amerikkalaiskaunotar. Lily Montgomery pani eläessään kylän miesten päät pyörälle, ja Arianna huomaa pian, että viettelijättäreksi leimatulla naisella on riittänyt vihamiehiä. Hänen ruumiinsa löytyy kosteasta mullasta muinaiselta etruskien palvontapaikalta. Lilyn lanko, Realen hotellisuvun hurmuri Luciano pyytää Ariannaa etsimään murhaajan. Jäljittäessään kylmäveristä tappajaa Arianna huomaa, että Tolfan kylä kuhisee kateutta, menetettyä rakkautta ja kostonjanoa. Tutkimusten edetessä ja salaisuuksien paljastuessa Arianna saa huomata joutuneensa seuraavaksi tappolistalle. Eikä kukaan pääse pakenemaan taustalla häälyvän mafian synkkää varjoa.
 
Tästä tulee tavallista lyhempi ajatusten litania, koska siitä on jo aikaa kun luin Vera Valan Kuolema sypressin varjossa  -kirjan enkä muista millaisen lukukokemuksen kirja minulle tarkalleen ottaen tarjosi. Toki olisin voinut koota ne samaan syssyyn jatko-osan (Kosto ikuisessa kaupungissa) kanssa, mutta tällä kertaa minä halusin mennä osa kerrallaan. Ja minulla kerta aikaa riitti, niin miksi ei? Eipä tuonne uloskaan kauheaan tuulen ulvontaan uskalla vielä mennä...

Vera Vala tuli minulle tutuksi sattumalta kävellessäni kirjakaupassa ja katsellessani kotimaisia kuin myös ulkomaisia kirjauutuuksia. Kuolema sypressin varjossa kiinnitti huomioni sen kauniin kannen, nimen sekä kirjailijan ansiosta, joka osottautui suomalaiseksi. Siitä on pari vuotta aikaa, kun kirja ilmestyi ja aloitti Arianna de Bellis tutkii -sarjan. Minä löysin sen noin vuosi sitten kesällä ja pitihän se heti päästä lukemaan. Kirjablogiini en ole kuitenkaan kirjasta mitään puhunut, joten ajattelin asian korjata ennen kuin kokoan ajatukseni sarjan toisesta osasta nimeltä Kosto ikuisessa kaupungissa, mikä on tällä hetkellä minulla kesken.
 
Tiivistetysti: muistan että ihastuin Valan tyyliin ja Italian maisemiin. Tunnelma oli rauhallinen, sillä kerronta ei ollut kovin toiminnan täytteinen vaan mukavan yksinkertainen, romanttinen ja paikoin jännittävä. Vala osasi tuoda Italian kivasti esille viinien, maisemien ja hahmojen avulla tarjoten samalla murhamysteerin sekä salaperäiseksi muuttuvan tarinan itse päähenkilön Ariannan elämästä. Juonikuvio ei ollut erityisen mutkikas tai yllättävä vaan tarina eteni  tasaiseen tahtiin ja murhamysteeri ratkaistiin ennen loppua ilman eriskummallisuuksia.
 
Viime kesän auringon paisteen ja sade päivien keskellä kirjaa oli parasta lukea. Jos vielä parempaa lukupaikkaa etsii, niin veden äärelle mars ja Kuolema sypressin varjossa mukaan. Odotankin jo tämän kesän lämpimiä päiviä, tulevia kirjalainojen pinoja (koska viime kuukausina olen lähtenyt korkeintaan kaksi kirjaa kainalossa), jätskiä, mansikoita ja tietysti lomaa ja lukemista ilman koulun ja työn tuomia kiireitä.
 
Koska tämä on jo vuosi sitten luettu kirja, en laske tätä kirjankansibingo -haasteeseen mukaan. Sama pätee muihinkin keskeneräisiin haasteisiin.  En lukenut tätä uusintana alusta loppuun, vaan varmistin muutamat asiat, etten puhu ihan puuta heinää :D
 
★ ★ ★
Sivuja: 359
Kustantaja: Gummerus (2012)

maanantai 18. toukokuuta 2015

J.R. Ward: Hurma

Seitsemän kuolemansyntiä. Seitsemän pelastettavaa sielua. Langennut enkeli, jolla on kovettunut sydän, ja demoni, jolla on kaikki menetettävänään, käyvät säälimättömään kamppailuun toisiaan vastaan.
 
Caldwellilläislehden toimittaja Mels Carmichael kokee elämänsä järkytyksen, kun hän törmää autollaan tuntemattomaan mieheen paikallisen hautausmaan edustalla. Mies menettää muistinsa, ja Mels alkaa tutkia miehen taustaa, vain huomatakseen olevansa pian paitsi historian, myös intohimon pauloissa… Ja kun miehen muisti alkaa palautua, ymmärtävät he molemmat olevansa keskellä enkelien ja demonien välistä sotaa.
 
J.R. Wardin (Mustan tikarin veljeskunta -sarjan rinnalla) menestyksekkään Langenneet enkelit -kirjasarjan edellinen osa Kateus loppui mielenkiintoiseen käänteeseen eikä siksi kulunut paljoa aikaakaan kun seuraavan osan, Hurman nappasin kirjastosta matkaani. Hurmaan kohdistuneet odotukset olivat hivenen korkealla mainitsemani käänteen takia ja siksi odotin vielä lisää odottamattomia kuvioita.
 
Hurma lähtee käyntiin rauhallisesti ja sarjalle ominaisella tavalla eli suoraan siitä mihin edellinen osa on jäänyt. Jim Heron on etsimässä seuraavaa sielua pelastettavaksi ja on jälleen käärmeissään siitä, että taistelun pahatar Devina tietää valmiiksi kuka on valitsemassa hyvän ja pahan väliltä lähestyessään elämänsä risteyskohtaa. Heron ei kuitenkaan osannut odottaa omaa etulyöntiasemaansa, kun Devinan huijauksen myötä yläkerta on päättänyt, että Matthewin (X-joukoksi kutsutun salaisen organisaation ex-pomon) sielun pelastuksesta käydään uusi kierros.

Ja varmasti on jo selvää ketkä pitävät ns. pääparin paikkaa tässä osassa. Kaksikko ei tälläkään kertaa eroa kovin paljoa aiemmista pareista: nainen tapaa miehen erikoisessa tilanteessa eivätkä he saa katseitaan irti toisistaan tai toistensa kuvia mielistään. Erotiikkaa esiintyy tunnetusti Wardin teoksissa seksin ja suudelmien merkeissä eikä tämä ollut poikkeus. Tällaiset kohtaukset eivät ole minua vaivanneet ja kyllä 12 Mustan tikarin veljeskunta -sarjan + tämän sarjan kolme edellistä osaa  ovat opettaneet minua kestämään ne kevein mielin. Tämä ei siltikään estä kulmieni kohoamista niin täydellisesti sujuville intohimon liekeille.

Kompastuskivenä toimi odotetusti taas pääparin hyvin nopea rakastuminen. Se oli osittain myös aika, no miten sen nyt sanoisi, siihen liittyvä tilanne oli uskomattoman huvittavaa. Ei se ole naurun asia oikeasti, mutta kun tässä valitettavassa tilanteessa paistoi taas se täydellisyys, josta aiemmin jo mainitsin. Olin kuitenkin iloinen, ettei heidän lemmenlieskat vieneet kuin pari hetkeä ja heistä sai lukea muunkin toiminnan merkeissä.

Plussaa oli ehdottomasti aina yhtä maittavan mustan huumorin lisäksi Devinan terapiasessio, joka huvitti todella paljon, vaikka muuten minä niin näen punaista tämän hirvittävän iljettävän sietämättömän demonin seurassa.
 
Lähestyvä loppuratkaisu oli pääsemässä yllättämään kunnes viimeiset sivut veivät tämän yllätyksen minulta pois. Olin siitä tietenkin iloinen kuin myös pettynyt. Tämä aluksi luulemani loppuratkaisu olisi mielestäni toiminut ihan hyvin ja oikeastaan paremmin, vaikka se olisi ollut  vähän surullisempi. Se vei huomioni hetkeksi pois Jim Heronista ja siksi hänen tekemänsä päätös lopussa ei päässyt käymään mielessäni.

Mihin suuntaan Heronin tekemä päätös lopulta vie, voittoon vai häviöön? Se selviää kahdessa viimeisessä osassa; Riivauksessa ja Kuolemattomassa.

Mieltymykset koko kirjasta? Ihan hyvä ja jännittävämmäksi muuttui loppua kohden. Wardin mustaa huumoria jaksaa aina lukea, mikä on hänen sarjojensa parasta viihdettä,  kuitenkin tietyiltä osin Hurma jätti minut toivomaan neljänneltä osalta enemmän. Varsinkin loppu olisi voinut poiketa sarjan tyypillisistä ''säännöistä''.
 
Hurma aloittaa kirjankansibingo -haasteen ja jos nyt sitten muutama sananen tästä kannesta. Siinä on mies. Ilman paitaa tietenkin ja miehellä on upea ylävartalo ja tietysti siivet, koska tarina sisältää enkeleitä. Jos kirjaa koristaisi vain tämä kansi eikä se tarjoaisi minkäänlaista tiivistelmää tai kirjailijan nimeä, en 90% valitsisi tätä luettavaksi. 10% minusta olisi utelias siivistä, koska enkeleistä on kiva lukea. Kansi ei nimensä kaltaisesti hurmaa, mutta nämä valkoisten ääriviivojen muodostamat siivet nimen vieressä ovat hienot.

★ ★ ★
Sivuja: 504
Suomentaja: Timo Utterström
Kustantaja: Bazam Books (2014)
Alkuperäinen teos: Rapture (2012)
 
Ja rasti kohtaa ruudun Mies.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kirjankansibingoa kesäksi!

Monissa kirjablogeissa on jo innostuttu uudesta ja vähän muokatusta (Le Masque Rouge -blogin Emilien kehittämästä) kirjabingo -haasteesta, kirjankansibingosta. Haasteen pisti käyntiin Jonna blogissaan Kirjaston kummitus toissa päivänä (15.5) ja aikaa on koko kesä, 15.8 asti. Viime kesän kirjabingo oli ihana piristys, muiden bingoja oli yhtä ihana seurailla ja ehdottomasti aion piristää tämänkin vuoden kesäpäiviä kirjankansibingolla.

Ideahan on sama kuin Emielien kirjabingossa, kuitenkin bingorivejä havitellaan nimenmukaisesti kirjojen kansilla. Tarkemmat ohjeet löydät yllä olevasta linkistä.
 
Oletteko kenties osallistuneet tämän lisäksi muihin haasteisiin? Jos olette niin mihin? Ehkä innostuisin vielä yhdestä haasteesta.. :D

Kirjankansibingo tuo varmasti monen värisiä postauksia haasteen vastaanottaneissa kirjablogeissa, odotan niitä jo innolla! Rastia ruutuun ja ei kun menoksi!

 

perjantai 15. toukokuuta 2015

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta?

Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.

Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain.

Tunnelmia muutaman päivän takaa:

Katson kelloa, mikä näyttää, että minulla on pari tuntia aikaa lukea ennen kuin menen nukkumaan. Huomenna on ärsyttävän aikainen herätys.. Yöpöydällä lojuu ''muutama'' kirjastosta lainaamani kirja (jotka on jo uusittukin pariin otteeseen) ja kirjavarauksetkin täytyisi kirjastosta hakea puhumattakaan oman hyllyni lukemattomista kirjoista, jotka ovat odottaneet vuoroaan.. ööh ties kuinka kauan. Olen lukusuunnitelmistani jälessä; dekkareita on tullut luettua hyvin vähän, mutta jospa minä nyt saisin luettua Da Vinci -koodia enemmän kuin yhden kappaleen. Mikä siinä nyt on etten pääse tämän kirjan kohdalla sen pidemmälle...

Selailen kirjoja hetkisen kunnes pääsen pinon alimpaan kirjaan, Theo Lawrencen Salatun voiman kaupunkiin. Voihan herranlettas sentään, (okei,  ehkä hieman dramatisoitu..) olen kokonaan unohtanut, että olen tämänkin (syystä tietämättömästä) lainannut! Taidan aloittaa siis tästä ja vaikuttaa siltä, että sen lukee parissa illalla, sillä teksti näyttää helppolukuiselta ja fonttikin on suurta. Eräpäiväkin lähestyy uhkaavasti kun asian tarkistin.

Tarina alkaa lyhyellä johdannolla ja kieltämättä se on houkutteleva. Tosin takakannen luettua ei ollut epäilystäkään keistä oli kyse. Siitä huolimatta hyppäsin oitis seuraaviin kappaleisiin, jotka tutustuttavat minut päähenkilöön Aria Roseen, hänen perheeseen sekä hänen ystäväänsä Kikiin. Aria on menettänyt osittain muistinsa otettuaan vahvaa huumetta; hilettä, tai niin hänen perheensä väittää.  Aria on suuntaamassa omiin ja Thomaksen, suuren rakkautensa kihlajaisjuhliin, mutta Aria ei saa karistetuksi epäilyksiään, jotka liittyvät hänen tunteisiinsa poikaa kohtaan.
 
Lisää hämmennystä aiheuttaa poika, jonka hän tapaa vielä samana iltana. Hän sujauttaa medaljongin Arian laukkuun mukanaan lappu, johon on kirjoitettu yksi sana: Muista. Tästä lähtee kadotettujen muistojen etsintä, jonka aikana selviää kasa valheita ja totuuksia.

Theo Lawrence on tehnyt Salatun voiman kaupungin tulevaisuudenkuvasta mielenkiintoisen. Manhattan on jakautunut kahtia, jossa korkealla sijaitseva Ylhäistö on varakkaiden asuin paikka kun Syvästössä asuvat köyhät ja sairaat sekä maagisia voimia omaavat mystikot. Ylhästön ja Syvästön välillä vallitsee poliittinen kilpailu: Ylhäistö pelkää mystikkoja heidän voimiensa takia ja haluavat imeä heiltä heidän voimansa omaksi hyödykseen. Syvästö puolestaan haluaa tasavertaisuutta sekä tehdä lopun mystikkojen voimien epäoikeudenmukaisesta viemisestä.

Tästä kirjasta tuli yksi niistä harvoista kirjoista, joiden hahmoista en erityisemmin pitänyt tai niistä ei tuntunut jäävän mitään käteen. Yleensä ainakin yksi hahmo on erottunut edukseen, oli hän pää- tai sivuhahmo. Kirjan sankarittarella Arialla oli yhtä paljon luonnetta kuin värittömällä värityskuvalla väriä eikä hänen järjen juoksukaan kovin vilkasta ollut. Kaikki oli niin itsestään selvää  ja  siksipä juuri Arian naiivisuus tuntui uskomattomalta.

Hirveintä olivat Arian perheenjäsenet, jotka havittelivat vain mainetta ja kunniaa Ariasta käsin eivätkä he piitanneet hänestä muuten yhtään. Täytyy kyllä sanoa, että luulin Arian isän töykeyden takana olevan jotain  kunnes se pienikin toivon kipinä olikin vain pelkkää näytelmää. Arian ystävä Kikikään ei voittanut minua puolelleen teennäiseltä tuntuvalla huolettomalla olemuksellaan ja vitseillään. Ehkä ongelma piili suomennoksessa, mikä ei tehnyt tälle hahmolle tai muillekaan hahmoille oikeutta.

Entäs Hunter? No, ei hän pahimmasta päästä ollut. Hänessä on tyypillisiä pahan pojan piirteitä; karu, lihaksikas ja salaperäinen olemus, kuitenkin töykeyden sijaan Hunterilla oli runollisuus hallussa. Hyvä vain, ettei Hunterista tehty kusipäistä hormonipesää, mutta siirappisuus ei hänen tapauksessaan toiminut. Shakesparen kuolematon Romeon ja Julia -idea oli hyvä, toteutus puolestaan, no omaan makuuni liian makeaa siirappia.
 
Ei kuitenkaan huolta, ei Salatun voiman kaupunki ihan pohjanoteeraus ollut. Parasta kirjassa oli Lawrence kehittämä dystopinen maailma poliittisine peleineen ja kapinoineen sekä ehdottomasti mystikot erikoisine voimineen. Lopussa tarjottiin lisää dystopia genren karuja piirteitä mystikoiden ja Ylhäistön välinen kamppailun merkeissä, mikä toi kaipaamaani jännitystä. Se oli toiminnallista ja raakaa peliä ja kun alussa mikään ei tuntunut yllättävän yhtään, antoi loppu myös muutaman odottamattoman käänteen.
 
Puhutaanpa lyhyesti vielä suomennoksen kannesta. Minusta alkuperäinen kansi on parempi kuin tämä Tex Hännisen luoma. Hänninen on hakenut suomalaiseen kanteen samaa ideaa, mutta halusi kaiketi erottua omalla versiollaan muista. Eikä tämä nyt ruma ole, värit ovat kauniit,  mutta jotenkin se ei ole yhtä vangitseva kuin alkuperäinen.


Nuorille suunnattu dystopiasarjan, Mystic Cityn avausosa Salatun voiman kaupunki kulkee hyvin Shakersparen Romeon ja Julian jalan jäljissä, juonikuvio ei kuitenkaan yllätä, mutta kirja jaksoi kiinnostaa loppuun asti sen dystopia idean sekä hienojen fantasian elementtien ansiosta. Pimeä sydän on sarjan jatko-osa, josta olen kyllä tarpeeksi kiinnostunut ottaakseni sen lukulistalleni.

Sivuja: 404
Suomentanut: Kirsi Ohrankämmen
Kustantaja: Karisto (2013)
Alkuperäinen teos: Mystic City (2012)

Tähän loppuun minun on pakko vielä lisätä Nickelbackin uudelta levyltä (No Fixed AddressMillion Miles an Hour -nimisen kappaleen lyric videon. Kappaleen sanat eivät ihan täsmää tarinan kanssa, tai ehkä vähän jos poimii muutaman kohdan (esim. I can taste the colour of the lights, tai How did we get so far from the ground?), mutta erityisesti videon turkoosin väriset muodostelmat muistuttivat minua mystikkojen voimista. Heh, varsinkin ihan alussa tuntui kuin olisi kulkenut siitä portista, jonka Hunter kykeni voimillaan luomaan.

Saatko sinäkin mahdollisesti saman mielikuvan tai jotain aivan muuta?

l

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Hattukaupan Sophie on Hatterin kolmesta sisaresta vanhin, ja kohtalon mukaan hänen on turha toivoa menestystä elämässään. Eräänä päivänä kauppaan ilmestyy mahtava Erämaan noita, joka sanoo antavansa Sophielle opetuksen ja loihtii hänet vanhaksi eukoksi. Sophie jättää työnsä, rupeaa keppikiertolaiseksi ja hakee viluissaan yösijaa kaupungin laidalle ilmestyneestä liikkuvasta linnasta. Sen valtiaan, velho Howlin, huhutaan syövän nuorten tyttöjen sydämiä, mutta mitäpä pelättävää vanhalla Sophiella muka olisi?

Linnaa liikuttaa tulidemoni Calcifer, joka tarjoaa viekkaasti apuaan loitsun purkamisessa. Sophie lupaa vuorostaan vapauttaa tulidemonin Howlin kanssa solmitusta sopimuksesta. Samalla kun siivooja-Sophie tutustuu linnaan ja sen salaperäisen oven takaisiin paikkoihin, hän joutuu kallistamaan korvansa myös levottoman sydämensä sanomalle. Kauanko turhamainen nuori velho sietää nurkkiaan nuuskivaa omapäistä taloudenhoitajaansa?

Silmäilin tässä eräänä päivänä Studio Ghiblin menestyksekkäitä ja omalaatuisia animaatioelokuvia ihan huvikseni. Muistan vakuuttuneeni Henkien kätkemästä, Prinsessa Mononokesta sekä Liikkuvasta linnasta kun katsoin elokuvat ensimmäistä kertaa ja ne ihastuttavat edelleen ja ajattelin, että joku minulta katsomatta jäänyt elokuva saisi viihdyttää minua.

Sitten tämän pienen nettisurffailun jälkeen eteeni ilmestyi tieto siitä, että elokuva Liikkuva linna pohjautuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen nuortenkirjaan, jolloinka innostuin hetimiten hakemaan kirjan kirjastosta. Ja niinpä elokuvan katselu sai siirtyä toiselle sateiselle päivälle.

Lukiessa oli kuitenkin vaikea olla ajattelematta samalla  Liikkuva linna -elokuvaa, niimpä eroavaisuuksien poimiminen oli melkeinpä mahdotonta. Se oli mahdotonta myös siksi, että erot kirjan ja elokuvan välillä olivat suuret. Suuremmat kuin osasin odottaa.

Eroavaisuuksia löytyi etenkin hahmoista ja juonesta: esimerkiksi Jonesin juoni ei sijoitu sodan aikoihin, jonka takia muutamat tapahtumat poikkeavat tietyiltä osin elokuvan tapahtumista. Eräillä hahmoilla oli myös kirjassa hieman erilaisempi rooli kuin elokuvassa ja Sophien ja Howlin suhde oli elokuvassa hieman romanttisempi. Muuten kirjassa esiintyi minulle jo elokuvassa tutuiksi tulleita asioita: Erämaan noidan langettama kirous, hyppivä variksenpelätin, tulidemoni Calcifer, hänen ja Sophien välinen sopimus sekä Howlin liikkuva linna taianomaisine ominaisuuksineen.

Pidin Hayao Miyazakin ohjaamasta Liikkuvasta linnasta todella paljon, mutta nautin alkuperäisestä Liikkuvasta linnasta yhtälailla. Ja vaikka kirjan tarjoama juoni oli hieman erilainen, se oli mielenkiintoinen. Yllätyksiäkin oli ripoteltu mukaan ja koko kirja todistaa sen, että Jonesin mielikuvitus on erikoista ja kieltämättä se on söpöäkin.

Kirja tuli luettua hetkessä, se oli valloittava ja ihastuin uudelleen sen maagisen maailman tuomiin ihmeisiin sekä hupsuihin hahmoihin. Etenkin Sophie äkäisenä ja vireänä yhdeksänkymmentä vuotiaana muorina jaksoi naurattaa ja hän oli kirjan parasta antia mukaansatempaavan ja kirjavan kerronnan lisäksi. Calcifer oli myös ihana.

Jäin silti kaipaamaan vähän lisää, erityisesti loppuun, sillä sen jännittävät tapahtumat etenivät aivan liian nopeasti. Muuten Liikkuva linna oli todella hyvää ja ainutlaatuista nuorten fantasiaa. Suosittelen! Taidankin jo seuraavalla kirjastokäynnillä etsiskellä Leijuvaa linnaa, jossa lukemani mukaan vielä nähdään Sophieta ja Howlia.

Sivuja: 323
Suomentaja: Ville Viitanen
Kustantaja: WSOY (2005)
Alkuperäinen teos: Howl's Moving Castle (1986)

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Jennifer L. Armentrout: Onyx

Being connected to Daemon Black sucks…

Thanks to his alien mojo, Daemon’s determined to prove what he feels for me is more than a product of our bizarro connection. So I’ve sworn him off, even though he’s running more hot than cold these days. But we’ve got bigger problems.

Something worse than the Arum has come to town…

The Department of Defense are here. If they ever find out what Daemon can do and that we're linked, I’m a goner. So is he. And there's this new boy in school who’s got a secret of his own. He knows what’s happened to me and he can help, but to do so, I have to lie to Daemon and stay away from him. Like that's possible. Against all common sense, I'm falling for Daemon. Hard.

But then everything changes…

I’ve seen someone who shouldn’t be alive. And I have to tell Daemon, even though I know he’s never going to stop searching until he gets the truth. What happened to his brother? Who betrayed him? And what does the DOD want from them—from me?

No one is who they seem. And not everyone will survive the lies…


Uskaltauduin pitkän ajan jälkeen katsastamaan Jennifer L. Armentroutin Lux -sarjan toisen osan Onyxin, kun ensimmäinen osa jätti minut suorastaan turhautuneeksi viime vuoden puolella. Minua häiritsivät hyvin HYVIN huomattavat yhtäläisyydet Stephenie Meyerin Houkutus -sarjaan ja tuolloin minusta tuntui ettei kirjailija halunnutkaan tehdä kirjasta omanlaistaan. Tämä asia sokaisi minut niin etten osannut nähdä muita asioita positiivisella mielellä, vaikka ne saattaisivat miellyttää minua muuten. Tämän lisäksi tunnelmaa vähän laskivat latteat kannet, joissa ei ollut... mitään. En voi vieläkään kehua näitä kansia.

En olisi missään nimessä mennyt antamaan sarjalle toista mahdollisuutta (tai ainakaan näin pian) ellei Nina Mari olisi kirjoitellut niin mielenkiintoisesti näistä kirjoista omassa blogissaan, etenkin tästä osasta. Minä suorastaan yllätyin kuinka hyvin nämä Nina Marille upposivat! Hän myös puhui todella hyvin siitä kuinka miellyttävämmäksi lukeminen kääntyy kun heität aivosi narikkaan, otat rennosti etkä ota kirjaa niin vakavasti. Pakkohan minun oli kokeilla sitä itsekin. 

Täytyy kyllä myöntää, että minulla oli epäilykseni tulisiko pitämään Onyxista, mutta päätin heittää negatiivisen asenteeni sivuun. Ja tämän ansiosta huomasin pitäväni tästä sarjasta vähän enemmän tai pikemminkin huomasin, etten turhautunut yhtä paljon kuin Obsidiania lukiessani. Parempaan lukukokemukseen vaikutti myös se, ettei Onyx kulkenut samaa polkua kuin Houkutus -sarjan toinen osa Uusikuu

Obsidianin tapahtumien jälkeen Katy elää tunteiden sekamelskassa: hän ei tiedä ovatko Daemonin osoittamat tunteet aitoja vaiko alienvoimiensa (jonka avulla hän pelasti Katyn kuolemalta) aikaansaamaa yhteyden tunnetta. Sen lisäksi draamaa tuo kehiin kaupunkiin muuttanut uusi poika Blake, joka iskee silmänsä Katyyn. Odotetusti Daemon ei ole tästä hyvillään eikä pelkää sanoa sitä ääneen ja siitäkös syntyy lisää tunteita ja huonoja päätöksiä. Blake kuitenkin osoittautuu isommaksi tekijäksi ja kun Katy huomaa itsessään hämmentäviä muutoksia, tarjoaa Blake apuaan.

Tarina saa mielenkiintoisen käänteen eräiden tapahtumien johdosta, mutta niistä ei otettu minusta kaikkea irti. Tilaa veivät mielenstäni liikaa turhanpäiväiset toistot Katyn ja Daemonin suhteen suunnilla. Mitä kaikkea järisyttävää olisikaan voinut tapahtua jos Armentrout olisi jättänyt teinidraaman vähemmälle ja keskittynyt alienien juoniin enemmän. Kuten huomata saattaa, en ole erityisen suuri Katy ja Daemon fani, heissä kummassakin on piirteitä joista en pidä (Daemonin töykeys ja Katyn vinkuminen), mutta muutamat tilanteet saivat minut kyllä nauramaan.

Onneksi tunteiden ailahteluiden lisäksi mukana oli toimintaa sekä salaisuuksia, joita kohti päästiin lähemmäksi mitä pidemmälle kirjaa luki. Itseasiassa pidän sarjan juonesta ja sen tarjoamista salaisuuksista ja olen kiinnostunut mitä ne pitävät sisällään. Etenkin lopussa jännitystä piisasi ja kysymykset jatkosta heräsivät. Taitaa parhaimmat palat olla aina lopussa, sillä muistan kuinka Obsidianin pelasti juurikin sen loppu. Ehkä luen seuraavan osan, Opalin jo kesällä.

Suhtautumiseni sarjaa kohtaan on siis muuttunut positiivisempaan suuntaan Onyxin luettuani sekä tietysti Nina Marin vinkkien ansiosta, mutta en pysty vieläkään antamaan tälle paljon kehuja. Kyllähän tämä tietyiltä osin oli viihdytävää luettavaa: Armentroutin kerronta on huoletonta, humoristista ja sitä on miellyttävä sekä helppo lukea. Hän tietää millä keinoin hän saa nuoret lukijat puolelleen ja käyttää sitä hyväkseen. Fiksua, tosin kaikki eivät syty röyhkeistä ''hurmureista''.

Omasta mielestäni tämän sarjan kompastuskivet ovat sen päähenkilöiden Katyn ja Daemonin suhde. Mikäli jatkossa turha draama ei jää pois heidän suhteestaan, eivät pisteet nouse omalla kohdallani tämän enempää.

Sivuja: 328
Kustantaja: Entangled Teen
Kindle Edition
Ei ole suomennettu